Heräämiseni: 10. Kotona

9. Kaksinaisuuden huipulla 10. Kotona.
Heräämiseni
Kirjoittanut Arvid Järnefelt
11. Päätökseni


Eräänä kevännä matkustin vaimoni ja lapseni kanssa vanhempaini kotiin, hovioikeuskaupunkiin. Vietettyä kesän kotona oli syksystä aikomus seurata tuomaria lähiseudun käräjäkunnissa ja tutustua hänen käytännöllisiin toimiinsa, tullakseni vihdoin itse määrätyksi käräjiä toimittamaan, mikä kaikki tarvittiin vastaisia virka-ansioluetteloja varten.

Tulin nyt vanhempaini kotiin juristin koko kukoistuksessa; uusmuotisesti puettuna, käytöksessä alkavaa arvokkaisuutta ja tuota lakimiehille omituista varmuutta joka kysymyksessä, joka eteen sattui.

Näin tyydytyksekseni, että täälläkin tein kaikkiin sen vaikutuksen kuin tahdoin. Erittäinkin nuoremmat kotolaisistani ottivat minut vastaan huomattavalla ihailulla, kun minä tulin ilosena, ryhdikkäänä, kun puhuin oikeuslaitoksesta, maistraateista, poliiseista ja muusta semmoisesta, johon tavalliset kuolevaiset katsovat ylöspäin, aivan kuin olisin ollut kaiken tuon vastavalittu päällikkö. Erityisesti muistelen tyydytystä, minkä minulle tuotti keskustelut – muiden kuullen vanhan isäni kanssa, – keskustelut kunnallisista kysymyksistä, työpalkoista, tullisuhteista, rahakannasta, valtiolainoista. Kaikki nämä kysymykset viehättivät minua täällä kotona – aivan niinkuin ne olivat viehättäneet muuallakin maailmassa – ainoastaan mikäli niiden avulla sain liikutella sitä heijastinta, jolla näyttelin ja tein huomattavaksi itseäni. Tuo halu esiintyä teko-olentona oli niin vahvaksi juurtunut, että minä omien omaisteni edessä jokaisella sanalla pidin huolta kuvani istuttamisesta heihinkin, ja iloitsin onnistumisestani siinä.

Ainoa, jonka ihailu ei minua oikein tyydyttänyt, oli minun äitini. Hän osoitti kyllä iloa, että olin niin pitkälle tarkoituksissani päässyt. Ja hän kuunteli minua huomiolla. Mutta kuitenkin minä olin lukevinani hänen puhuvista harmaista silmistään, että hänen mielestään oli sentään jotakin, joka oli vieläkin korkeampaa.

Nimittäin se, että ihmisen tarkoitus on pyrkiä hyvyyteen.

Hän eli kokonaan vielä entisissä aatteissaan; pysyi uskollisena kaikelle sille vanhalle, jota me muut pidimme jo lapsellisena ja epäkäytännöllisenä. Hän ei huolinut siitä, että puheen ollessa totisista miesten asioista, vaaleista ja valtiollisista kysymyksistä, hän hyvänaatteinensa tuntui niin sanomattoman epäkäytännölliseltä, sanoisinko epäonnistuneelta, vähäpätöiseltä.

Ja minua harmitti, etten edes minäkään päässyt tässä kohden yläpuolelle. Hän kuunteli, myönteli, mutta tuntui sittenkin pysyvän vaan siinä omassaan, joka oli hänestä kaikkein korkeinta.

Äidin oli tapana lukea Leo Tolstoin teoksia, – niitä myöhempiä, joissa kirjailija on omistanut Kristuksen opin. Meille hän aina oli koettanut tyrkyttää niitä ja kun emme ottaneet lukeaksemme, rupesi hän tavallisesti kertomaan ja selittämään »Tolstoitansa», milloin vaan tilaisuutta löysi. Näin me vähitellen saimme käsityksen siitä, mitä Tolstoi oli kirjoittanut ja miten hän selitti Kristuksen opin; – että ihmisen ei pitäsi väkivaltaisesti vastustaa pahaa, se oli siinä pääasia, ja samalla meille vaikein sulatettava.

Ja niin nytkin. Aivan huolimatta minun suurista tiedoistani ja siitä oppineen nimestä, jota olin oikeutettu kantamaan, hän alkoi kun alkoikin lähestyä ainettansa Tolstoista. Selitteli sieltä aivan kuin muka sivumennen »paikkoja».

Minä huomautin hymyillen muutamia erehdyttäviä käsitteitä siinä ja vältin ylemmyydellä kaikkea lähempää keskustelua tästä aineesta.

Kun äiti vaan alkoi siitä puhua, tuntui minusta kuin kaikki olisivat katsahtaneet minuun, että saas nähdä mitä muka minä sanon. Mutta minä valitsin vaitiolon ja osoitin kasvojen ilmeellä olevani vaiti vaan siksi, että pidin koko kysymystä ulkopuolella totisen keskustelun piiriä. Torjuin kaikkia yrityksiä saattaa se puheeksi, niinkuin torjutaan lasten kysymyksiä, kun he puhuvat asioista, joita eivät ymmärrä.

Äiti oli kumminkin väsymätön. Ja kerran kun me satuimme tulemaan kokoon, siirsi hän kirjansa ja silmälasit luotaan, ja, ikäänkuin ottaen johonkin vauhtia, sanoi omituisella hymyilevällä huokauksellaan:

»Voi, voi, jos vaan voisin teille selittää, kuinka minä tunnen ja ymmärrän sen totuuden: älkäät olko pahaa vastaan! Jos ihmiset kaikki sitä ymmärtäisivät ja noudattaisivat, niin koko maailma muuttuisi.»

Ja näin sanoessaan hän katsahti minuun niinkuin että: no Arvid, mitä sinä nyt oikeastaan sanot?

Muistelen, että minussa silloin jostain syystä kiehahti harmi tuon alituisen Tolstoin esille vetämisen vuoksi. Enkä siksi kyennyt tavalliseen tapaan kääntämään leikiksi koko kysymystä. Ja kun vielä näin, että kaikki muutkin odottivat minulta totista vastausta, en juuri muuta voinut kuin vastata. Mutta ettei ainakaan pitempää keskustelua syntyisi, tahdoin heti ensi alussa panna parastani. Senvuoksi valitsin vaikuttavimman äänenpainon, minkä vaan osasin. Ja minulla oli varastossani yksi semmoinen, jota olin monta kertaa menestyksellä käyttänyt. Siinä puhkee kukkaan koko minun juriidillinen olentoni. Tämä ääni ilmaisee ensiksikin kummastusta vastapuhujan ajatusjuoksun lapsellisuuteen. Äänessä on jotain tahallista epävarmuutta ikäänkuin hakisi mahdollisimman kohteliasta lausumatapaa, jolla voisi nimittää toisen järjettömyyttä. Ja se antaa samalla tuntea takanaan kirjanoppineen painavaa ylemmyyttä, jonka on puhuessa vaan senvuoksi miettiminen, että hän puhuu maallikon kanssa, joka ei ymmärrä tieteellisiä käsitteitä eikä esitystapaa ja tekee välttämättömäksi lausua ajatuksen yleistajuisessa muodossa.

– Mutta mamma, sanoin minä tämmöisellä äänellä, – minä en oikein käsitä – tahdotko siis todellakin sanoa, mitä sanot, se on: että ihmisen on antaminen pahalle täydet ohjat?

– Ei, sanoi äiti, ja jo nyt tuntui hänen vastauksessaan minun ääneni vaikutus. – Tarkoitus, sanoi hän, on vaan, että ihmisen ei ole vastustaminen pahaa väkivallalla eli pahalla.

– Ei väkivallalla, vaan kuinka?

– No kaikilla muilla keinoilla.

– Se on: kauniilla puheilla ja varoituksilla? Mutta niitä voi luullakseni ajatella tapauksia, jolloin kaikki puheet ja varoitukset ovat turhat. Raivostunut pahantekijä esimerkiksi ei kuule ääntäsi; taikka olet huomannut pahanteon niin myöhään, ettei ole enää aikaa varoituksiin. –

– Niin, en tiedä noissa kohdissa, sanoi äiti torjuen minun ansojani avonaisella kädellä. – Minä ihailen tuota oppia yleisenä periaatteena. Tiedän, että jos sitä seuraisimme, niin pahasta pääsisimme.

– Periaate on kelpaamaton, joka ei ehdottomasti sovellu jokaiseen niistä yksityiskohdista, jotka sen piiriin kuuluvat. Eikö niin?

– No niin, olkoon, sanoi äiti päättäväisesti hetken mietittyään, – minä väitän, että se soveltuukin.

– Sinä siis, periaatteen kannalta, et liikauta sormeasi, vaikka olisit tilaisuudessa pienellä väkivallalla pelastamaan lapsenlapsesi petomaisen murhaajan käsistä?

Äidin kasvoissa värähti epävarmuus. Hän ei nähtävästi ollut odottanut juuri tätä esimerkkiä. Muut vielä rupesivat nauramaan, ja joku sanoi:

– Niin, mamma, myönnä nyt vaan, että suinpäin syöksisit murhaajan kimppuun ja ihan ylenluonnollisella voimalla riistäisit lapsen hänen käsistään!

Ja joku toinen lisäsi siihen:

– Olisit vielä jälestäkin päin onnellinen, että niin teit, etkä ollenkaan katuisi, ettet jättänyt sitä tapettavaksi!

Mitä äiti tähän kaikkeen sanoi, se sekaantui kuulumattomaksi yleiseen puheeseen, johon kaikki tahtoivat yhtaikaa ottaa osaa. Jtakin hän luullakseni koetti saada esille semmoista, että jollei personallisesti hän tässä tapauksessa olisikaan vastustamatta pahaa, niin ei se vielä merkinnyt, että hän olisi menetellyt oikein.

Kun hän sitten alkoi saada sananvuoroa, keskeytin minä itse hänet jatkamalla omaan suuntaani. Enkä enää väitellyt tieteellisiä sanoja. Päinvastoin tunsin, että se antoi lisäpontta voitolleni.

– Voihan pikemmin sanoa, ettei ihmisen tehtävänä muu olekaan kuin alituinen pahan vastustaminen, – ja että kaikki paha, mistä me vielä kärsimme, tulee siitä, ettemme päinvastoin kylläksi vastusta pahaa. Ihminen ei saa väistyä pahan tieltä! Hänen täytyy miehekkäästi astua esiin joka paikassa, missä paha pyrkii toteutumaan. Se on ihmisen ylpeys, siksi hänellä on voimia, siksi rohkeutta, siksi järkeä, siksi otsaa! – Totta on, että tuo pahan vastustaminen voi tuottaa myöskin turmiota. Ihminen tuskin koskaan voi tietää oikeata määrää, jos hänen on puolustaminen joko itseänsä tai omaisiaan. Niinpä voi hänessä olla kostonhimoa, voi olla pikaisuutta, ärtyisyyttä ja niin edespäin, joka kaikki voi vaikuttaa, että ihminen ryhtyessään omakätisesti pahaa vastustamaan tulisi menemään liiallisuuksiin, tulisi käyttämään suurempaa väkivaltaa kuin pahan kukistamiseksi on tarpeen. Tämä niinsanotun excessin mahdollisuus onkin saattanut yhteiskunnan pitkien. historiallisten muodostusten jälkeen riistämään yksityiseltä oikeuden omakätiseen pahan vastustamiseen, – lukuunottamatta niinsanottuja hätävarjelustapauksia, missä se yhäkin on sallittu. Valtiovalta on ottanut omaksi tehtäväkseen pahan sekä ehkäisemisen että vastustamisen. Valtiovallalle ovat kaikki afektit mahdottomat: se vastustaa pahaa ilman kostonhimoa, ilman pikaisuutta tai ärtyisyyttä. Joten siis me yksityiset jättäen pahan vastustamisen valtiomahdin tehtäväksi, olemme vapauttaneet näin käyttämämme väkivallan kaikista niistä ominaisuuksista, jotka voivat tehdä sen siveellisesti moitittavaksi. – Aivan toinen asia on, että yhteiskunnan nykyinen historiallinen kehitysaste ei tässäkään asiassa täysin vastaa ajan valistuneita käsitteitä. Saattaa olla, että esimerkiksi rangaistustavat ovat sopimattomia, liian ankaroita, – jota syystä on väitetty muun muassa kuolemanrangaistuksesta. Mutta kaiken edistyksen perustus onkin juuri siinä, että ajan vaatimukset kulkevat olevien olojen edellä, näitä vähitellen muodostaen mukaisiksensa. Yhteiskunnan parannuspuuhille on kyllä sijaa yhteiskunnan rajojen sisäpuolella; ja ihmisrakkaudella on siinä laajat vaikutusalat. Niinpä esimerkiksi juuri vankeuslaitoksen alalla on erittäin viime aikoina tehty ja yhä tehdään suuria muutoksia ihmisystävälliseen suuntaan. Siellä on löydettävänä lämpimiä teoriioja rangaistuksen ja vankeuden tarkoituksesta parantaa rikoksentekijöitä, jotka teoriiat ovat suuressa määrin vaikuttaneet vankilain muuttumiseksi piinahuoneista kasvatuslaitoksiksi. Kas siinä ala, mikä tarjoo miettimistä, väsymätöntä puuhaa ja työtä. Sitävastoin ovat mielestäni kaikki semmoiset paradoksit kuin: älä vastusta pahaa, – noin yksipuolisesti lausuttuina, aivan merkityksettömiä. Me tarvitsemme enemmän tointa, enemmän optimismia, emmekä paradokseja, jotka vaativat meiltä mahdottomia, mutta samalla lyövät kätemme lamauksiin ja jättävät meidät toimettomiksi, sillaikaa kuin elämä kaikkialla kiehuu ja viepi edistyksestä edistykseen.

Kun lopetin, näin että olin saanut kaikki vaikenemaan, ja etupäässä. äidin. Hän istui mietteisinsä vaipuneena, poskipäät vähän punottavina ja silmissä omituinen surullisuus.

– Niin, en tiedä, – hän sanoi; – kun sinä noin puhut, niin – sinä otat kaikki niin toiselta kannalta, aivan kuin minä tahtoisin vastustaa ihmisten hyviä pyrintöjä. – –

Nämä sanat tuntuivat syyttävän minua jostakin suuresta vääryydestä häntä kohtaan, jonka vuoksi minä hämmensin ne pois omasta ja muiden huomiosta, kääntämällä keskustelun taas leikiksi ja lopettaen sen näin omavaltaisesti.

Äiti jäi miettimään paikoillensa. Muut nousivat jaloittelemaan. Me siirryimme viereiseen saliin, jossa rupesimme flyygelin ympärille mitä iloisimmassa mielialassa.

Illallisilla minä sitten tahallani aloin puhua isän kanssa yleisistä asioista. Puhuimme jyvämakasiineista, vaivaistalojen perustamisesta, valtion viljalainoista ja hätäaputöistä ja niin edespäin. Ja sitten kävimme tarkastamassa lämpömittaria, jonka liiallista laskeutumista yön selvenevän taivaslaen alla pelkäsimme. Ja minä luulen näyttäneeni tämän johdosta hyvin huolestuneelta, siinä haastellessa isän kanssa silmät hienossa rypistyksessä. Minä olin nuori, lupaava mies, joka on ottanut yhteishyvän palvelemisen elämänsä ohjeeksi, – joka, samalla kuin tietää loistavimman tulevaisuuden omakseen, saattaa todellisesti huolestua lämpömittarin laskeutumisesta kylmän kesäyön edellä...

Mutta sisässäni minä olin niin tyytyväinen itseeni, että oli melkein vaikea näytellä hallavaarasta huolestuneen isänmaanystävän osaa.