Neljäs luku Viides luku.
Verikoiria.
Kirjoittanut Arthur Conan Doyle
Kuudes luku


Kaappi – sillä joku sellainen se oli, johon minut oli pantu, oli matala ja ahdas, ja pimeässä tunsin, että se oli täynnä kummallisia, pyöreitä, palmikoituja koppia, jotka sitten huomasin kravun pyydyksiksi. Siellä oli pilkkoisen pimeä, vaan vanha ovi oli halkeillut ja ravot olivat niin leveitä, että minä näin koko huoneen. Minä olin uuvuksissa ja heikko ja aivot vielä sekaisin kuoleman kauhusta, vaan kuitenkin minut valtasi täydellisesti se näky, joka nyt oli edessäni.

Vanha mies oli taas istunut puulaatikolle yhtä juhlallisen tyyneenä kuin ennenkin. Kädet ristissä toisen polven ympäri hän keinui pitkäveteisesti, ja minä huomasin, että hänen leukapielensä kävivät tahdinmukaisesti aivan kuin kalan kituset. Hänen vieressään seisoi Lesage kasvot kalpeina ja kiiltävinä hiestä, ja alahuuli vapisi kauhusta. Hän koetti hillitä itseään, vaan aina sellaisen yrityksen jälkeen tuli uusi kauhun puuska, joka huuhtoi pois kaiken rohkeuden ja pani hänet vapisemaan, Toussac seisoi nuotion ääressä, vaikuttavan näköisenä, kirvestä pidellen nojallaan jalkaa vasten ja pää uhkaavasti taaksepäin, niin että hänen suuri partansa oli suorana eteenpäin. Hän ei sanonut sanaakaan, vaan jokainen jäntere oli taisteluvalmiina. Kun koiran ulvonta kuului kovemmin suolta, niin hän meni ja työnsi oven auki.

”Elä laske koiraa sisälle!” huusi Lesage kuolemantuskassa.

”Oletko tyhmä! Ainoa keinomme on tappaa koira.”

”Vaan sitä on joku taluttamassa.”

”Siinä tapauksessa ei meitä voi mikään pelastaa. Vaan jos koira, niinkuin luulen, juoksee irrallaan, niin voimme vielä päästä pakoon.”

Lesage kumartui pöytää vasten silmät liikahtamatta luotuna avonaiseen oveen, joka oli kuin musta neliö seinässä. Mies, joka minua oli tähän asti suojellut, keinuskeli yhä omituinen hymy suupielissään. Hänen ryppyinen kätensä kopeloi paidan röyhelöä, ja minä ymmärsin, että hänellä oli siellä ase. Toussac seisoi heidän ja oven välillä, ja niin kuin häntä pelkäsinkin ja inhosin, niin en saanut silmiäni hänen uljaasta muodostaan. Tämä näky ja näitä kolmea miestä uhkaava vaara oli niin vallannut mieleni, että oma kohtaloni oli kokonaan unohtunut. Tällä mitättömällä näyttämöllä näyteltiin kauhea, jännittävä näytelmä, ja minä olin ainoa katselija istuessani kyyristyneenä likaisessa kolossani. Minä pidätin henkeä ja odotin.

Äkkiä huomasin, että he näkivät jotain, jota minä en voinut nähdä. Minä sen huomasin heidän jäykistyneistä kasvoistaan ja tuijottavasta katseestaan. Toussac heilautti kirveen olkansa taakse ja valmistausi iskemään. Lesage kyyristyi ja piti kättä silmillään. Toinen herkesi keinumasta ja istui kuin pieni puu-ukko pöydän laidalle. Kuului porskuvia askeleita ja jotakin kellertävää lensi huoneeseen, ja Toussac antoi sille iskun. Kirves vihlasi eläimen kurkun ja lensi kauas lattialle, vaan isku oli ollut niin ankara, että Toussac itsekin suistui kumoon. Nyt vyöryivät he lattialle, karvainen koira ja karvainen mies, muristen ja meluten ankarassa taistelussa. Hän tavotti koiraa kurkusta, enkä minä voinut nähdä, mitä hän teki, vaan äkkiä kuulin tuskan kiljuntaa ja kirisevää ääntä aivan kuin vaate repäistessä halki. Mies nousi verisin käsin, ja kellanruskea kasa purppuran punaisella ammottavalla haavalla makasi hengettömänä lattialla.

”Nyt!” huusi Toussac ja syöksyi ulos majasta.

Lesage oli tunnottomana pelosta ryöminyt loukkoon sillä aikaa kun Toussac otteli koiran kanssa, vaan nyt hän kohotti tuskallisen muotonsa, joka oli märkä kuin olisi kastettu.

”Niin, niin”, huuti hän, ”meidän pitää paeta, Charles. Koira on päässyt pakoon polisilta, ja me voimme vielä pelastaa itsemme.”

Vaan toinen kasvot jäykkinä, leuka vain liikkeessä niinkuin ennenkin meni ja sulki oven.

”Minusta, Lucien”, sanoi hän, ”on parasta, että jäämme tänne.”

Lesage katsoi häneen, ja hänen kasvoillaan kauhu muuttui vähitellen hämmästykseksi.

”Vaan te, Charles, ette ymmärrä...” lausui hän.

”Kyllä minä ymmärrän”, vastasi toinen.

”He ovat täällä muutaman minutin perästä. Koira on päässyt irti, niinkuin näette, ja juossut suolle, vaan he tulevat tänne aivan varmaan, sillä täällä ei ole muita asunnoita.”

”Niin, he tulevat ihan varmaan tänne.”

”No niin, paetkaamme siis. Me voimme vielä päästä pakoon pimeässä.”

”Ei, me jäämme tänne.”

”Hullu, uhratkaa te henkenne, vaan en minä sitä aijo tehdä. Jääkää tänne, jos tahdotte, vaan minä puolestani menen tieheni.”

Hän juoksi ovelle, vaan toinen asettui eteen niin käskevästi, jotta nuori mies horjui takaisin, aivan kuin olisi iskun saanut.

”Narri!” sanoi hänen toverinsa. ”Te kurja raukka, miten olette antanut pettää itseänne!”

Lesage seisoi suu auki, polvet koukussa ja sormet harallaan, kurjin pelkuruuden kuva, mitä koskaan olen nähnyt.

”Te, Charles, te –?” änkytti hän, koristen joka sanalle.

”Niin, minä!” vastasi toinen katkeralla hymyllä.

”Koko ajan olette ollut polisimiehenä! Te, joka olette ollut liittomme sieluna! Te, joka olette ollut keskuskomiteassa! Te, joka olette ollut johtajanamme! Oo, Charles te olette sydämetön. Charles, minusta kuulustaa, että he nyt tulevat. Antakaa minun mennä, minä pyydän ja rukoilen, antakaa minun mennä!”

Toinen, kasvot kuin kivi, pudisti päätään.

”Vaan minkä vuoksi minut! Minkä vuoksi ette Toussacia?”

”Jos koira olisi voittanut Toussacin, niin minulla olisi nyt te molemmat. Vaan ystävämme Toussac on liian vankka mies näin pienelle heikolle miehelle kuin minä olen. Te, Lucien, olette määrätty olemaan minun voitonmerkkinä, ja teidän tulee tyytyä kohtaloonne.”

Lessage löi otsaansa, aivan kuin tutkiakseen, eiköhän tämä vain ollut unta.

”Polisikätyri”, toisti hän, ”Charles polisikätyri!”

”Minä arvelin juuri, että eiköhän se teitä hämmästytä.”

”Vaan tehän olitte kaikkein tasavaltalaisin meistä kaikista! Meistä ei kukaan ollut teidän mielestänne tarpeeksi innokas. Kuinka monta kertaa olemmekaan kokoontuneet teidän ympärillenne kuuntelemaan filosofiaanne! Ja Sibylle! Ette suinkaan tahdo sanoa, että Sibyllekin oli polisikätyri? Vaan te laskette leikkiä, Charles, sanokaa, että te laskette leikkiä.”

Mies heitti katkeran muotonsa ja hänen silmänsä välkkyivät tyytyväisinä.

”Teidän hämmästyksenne on hyvin mieluista minulle”, sanoi hän. ”Minä tunnustan, että luulen näytelleeni osani varsin viekkaasti. Ei ole minun syyni, että nuo rahjukset laskivat irti koiransa, vaan minä voin ylistellä itseäni, että olen yksinäni saanut kiinni hurjan ja vaarallisen salaliittolaisen.” Hän hymyili kuvatessaan näin vankiaan. ”Keisari tietää, miten palkitsee ystävänsä”, lisäsi hän, ”ja myöskin, miten hän rankaisee vihollisensa.”

Koko ajan oli hän pitänyt kättä povessaan, ja nyt hän veti sen esiin sen verran, että pistolin piippu välkkyi sieltä.

”Ei siitä ole mitään hyötyä”, sanoi hän vastaukseksi toisen katseeseen. ”Te pysytte täällä majassa, elävänä tai kuolleena.”

Lesage pani kädet kasvoilleen ja alkoi itkeä kovalla äänellä ja rajusti nyyhkien.

”Tehän olette ollut pahin meistä kaikista, Charles”, voihki hän. ”Tehän käskitte Toussacin tappaa senkin Bow Streetin miehen, ja tehän sytytitte talon rue Basse de la Rampartin varrella ja nyt te käännytte meitä vastaan!”

”Minä tein niin, kun tahdoin saada kaikki selville – ja oikealla hetkellä.”

”Varsin hyvin, Charles, vaan mitä ajatellaan, kun minä kerron kaikki puolustaessani itseäni? Miten voitte selittää kaiken tuon keisarille. Vielä on aika estää minua puhumasta kaikkea, mitä tiedän teistä.”

”Minä itse asiassa tunnen, että te olette oikeassa, ystäväni”, sanoi toinen vetäessään pistolinsa esiin ja virittäessään sen. ”Olen ehkä mennyt vähän määräysteni rajojen ulkopuolelle. Vaan se ei paljoa merkitse, jätänkö teidät elävänä tai kuolleena, ja yleensä luulen olevan parasta, että te kuolette.”

Kauheaa oli ollut nähdä Toussacin repivän koiralta kurkun, vaan sitä olin kuitenkin voinut katsella kylmiä väreitä tuntematta. Minä säälin ja inhosin tätä onnetonta nuorta miestä, jonka luonto oli laatinut elämään vaatimattomana ylioppilaana tai haaveilevana runoilijana, vaan jonka lujemmat tahdot kuin hänen omansa olivat saattaneet näyttelemään osaa, jonka lapsikin olisi paremmin suorittanut. Minä annoin hänelle anteeksi viekkauden, jolla hän oli minut saanut paulaan, ja itsekkään pelkuruuden, jonka vuoksi hän olisi minut uhrannut. Hän oli heittäytynyt lattialle ja väänteli siinä kauhun kouristuksissa, jolloin hänen kauhea, pieni toverinsa seisoi vierellä hymyillen raakamaisesti, pistoli kädessä. Hän leikki avuttoman, läähöttävän pelkurin kanssa niinkuin kissa leikkii hiiren kanssa; vaan minä luin hänen kylmistä silmistään, että leikki oli kaukana, ja hänen sormensa näyttivät jo olevan liipasimella. Kauhistuneena niin kylmäverisestä murhasta työnnälsin kaapin oven auki ja syöksyin esiin anomaan armoa onnettomalle uhrille, jolloin kuului ulkoa kovaa ääntä ja aseitten kalsketta. Kiven kova ääni huuti: ”Keisarin nimessä!” ja yhdellä ainoalla rajalla sysäyksellä työntyi ovi auki.

Vielä tuuli aika kovasti ja avonaisesta ovesta näin taajan joukon ratsumiesten huiskuvia töyhtöjä ja hulmuavia kaapuja ja sateesta kimaltelevia univormuja. Niiden vieressä näkyi majasta tulevan valon loistossa kaksi kaunista hevosta, joita piteli raskaseen, punapäällystäiseen karhunnahkalakkiin puettu husaari. Ovella seisoi toinen husaari, korkea-arvoinen mies, päättäen hänen komeasta puvustaan ja arvokkaasta ryhdistään. Hänellä oli saappaanvarret polviin saakka, ja vaaleansininen, hopealla koristeltu univormu, joku soveltui hänen ratsastajavartalolleen erinomaisesti. Ei voinut muuta kuin ihailla hänen käytöstapaansa, kun hän seisoi siinä ovella terävin katsein ja silmäsi tuvassa olijoita. Hänen kasvonsa olivat kauniit, kalpeat ja säännölliset, tuuheat viikset, jotka osaksi peittivät karhunnahkaisen lakin kirkkaan leukanauhan.

”No”, sanoi hän, ”no?”

Vanhempi mies oli taas piilottanut pistolin povitaskuunsa.

”Tämä on Lucien Lesage”, sanoi hän.

Husaari katseli vastenmielisesti olentoa, joka makasi lattialla.

”Onpa kelpo salaliittolainen!” sanoi hän. ”Nouse ylös, sinä mateleva koira! Tulkaa tänne, Gérard, ottakaa hänet ja viekää leirille.”

Nuorempi upseeri ja hänen kintereillään kaksi sotilasta tuli majaan aseet kalisten, ja kurja olento puoleksi hoiperrellen, puoleksi laahaten vietiin pois ulos pimeään.

”Missä on toinen, n. s. Toussac?”

”Hän tappoi koiran ja juoksi tiehensä. Lesage olisi myöskin mennyt pakoon, vaan minä hänet sain pidätetyksi. Jos te olisitte pitäneet koiran kahleissaan, niin olisimme saaneet molemmat, vaan näinkin ollen, voitte, eversti Lasalle, toivottaa minulle onnea.” Hän ojensi kätensä, sanoessaan näin, vaan toinen kääntyi äkkiä ympäri.

”Kuulkaa, eversti Savary?” sanoi hän ja katsoi ulos ovesta. ”Toussac on päässyt karkuun.”

Pitkä, mustapukuinen mies ilmestyi näkyviin. Kauniilla, mustaverisellä muodollaan näkyi vilkas hämmästyksen ilme, jonka tuo tieto vaikutti hänessä.

”Missä hän sitte on?”

”Siitä on joku neljännestunnin aikaa, kun hän lähti juoksemaan.”

”Vaan hänhän on kaikkein vaarallisin niistä. Keisari raivostuu, kun hän saa kuulla tämän. Minnepäin hän juoksi?”

”Luultavasti maalle päin.”

”Kuka tämä on?” kysyi eversti Savary osottaen minua. ”Minä teidän ilmoituksistanne päätin, että täällä on kaksi paitse teitä herra...”

”Minusta on mieluisinta, ettei nimeä mainita”, keskeytti toinen.

”Sen kyllä ymmärrän”, vastasi eversti Savary halveksivasti.

”Minä olisin teille sanonut, että tämä maja on yhtymäpaikka, vaan siitä päätettiin vasta viime hetkessä. Olin asettanut niin, että olisitte voinut saada kiinni Toussacin, vaan te päästitte koiran irti. Te saatte luultavasti vastata keisarille siitä, miten olette hoitanut tämän asian.”

”Se on minun asiani, hyvä herra”, sanoi eversti Savary. ”Vaan te ette ole sanonut kuka tämä mies on.”

Tuntui turhalta salata nimeäni, kun minulla oli taskussani kirje, joka olisi ilmaissut sen.

”Nimeni on Louis de Laval”, sanoin ylpeästi.

Minun täytyy tunnustaa, että me ehkä olimme siellä Englannissa liioitelleet oman arvomme. Olimme uskoneet, että koko Ranska ihmettelisi, jos me tulisimme takaisin, vaan itse asiassa olikin Ranska asiain nopean kehityksen aikana melkein kokonaan unohuttanut meidän olemassa olomme. Minun ylimyksellinen nimeni ei tehnyt eversti Savaryyn vähintäkään vaikutusta, hän sen vain kirjoitti muistikirjaansa.

”Herra de Lavalilla ei ole vähintäkään osaa asiassa”, sanoi urkkija. ”Hän on aivan sattumalta joutunut tänne, ja minä vastaan, että hän pidetään korjuussa, jos häntä satuttaisiin tarvitsemaan.”

”Varmaan häntä tarvitaan”, sanoi eversti Savary. ”Vaan jos te tahdotte ottaa hänet vastuullenne ja viedä hänet leiriin, kun niin vaaditaan, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, että te pidätte hänet hallussanne. Minä lähetän teille sanan, jos häntä tarvitaan.”

”Hän on keisarin käytettävänä.”

”Onko täällä mitään papereita?”

”Ne poltettiin.”

”Sepä ikävää.”

”Vaan minulla on jäljennökset.”

”Oivallista! Tulkaa, Lasalle! joka minuutti on kallis, ja täällä ei ole enään mitään tehtävää. Antakaa husaarien hajautua, vielä voimme hänet tavottaa.”

Kumpikin roteva upseeri lähti majasta välittämättä sen enempää suojelijastani, ja minä kuulin heidän ankarat komentosanansa ja aseitten kalskeen, kun sotilaat nousivat hevosilleen. Silmänräpäyksen kuluttua ne olivat poissa, ja hevosten kavioiden kapse kuoli etäisyyteen. Pieni nuuskanruskea puoltajani meni ovelle ja katsoi heidän jälkeensä pimeään. Sitten hän tuli takaisin ja katseli minua kiireestä kantapäähän tavallisella kuivalla hymyllään.

”Niin, nuorimies”, sanoi hän, ”me olemme esittäneet muutamia eläviä tauluja huviksenne, ja te voitte kiittää minua arvokkaasta paikasta, joka teillä on ollut.”

”Olen suuressa kiitollisuuden velassa teille, hyvä herra”, vastasin kiitollisuudella ja vastenmielisyydellä. ”En tiedä miten teitä kiittää”.

Hän katsoi minuun omituinen ilme ivallisissa silmissään.

”Te saatte sitten tilaisuuden kiittää minua”, sanoi hän. ”Vaan koska olette vieras tällä rannikolla, niin kuin sanotte, ja kun minä olen vastuun alainen teistä, niin on viisainta teidän seurata minua, minä vien teidät sellaiselle paikalle, jossa te voitte huoleti nukkua.”